Käytin tänään 45 minuuttia aikaa monistamiseen. Se on kymmenes koko työpäivästä. En olisi huomannut monistamiseen käytettyä aikaa, jos en pitäisi siitä kirjaa. Itse asiassa merkitsen muistiin kaiken ei-digitaalisen opetuksen valmistelun. Kuinka paljon tähän kirjojen ja vihkojen roudaamiseen sekä papereiden monistamiseen sitten kuluu opettajalta aikaa ja miksi tähän käytettyä aikaa ei helposti huomaa?
Omien laskujeni mukaan jakson vaihdos teetti minulle kuusi ja puoli tuntia ei-digitaalista valmistelevaa työtä. Vihkoja pitää kaivaa varastosta, kirjoja karhuta takaisin oppilailta, kurssin sääntöjä ja tehtäviä monistaa, monistuskonetta pitää ruokkia A4:lla ja A3:lla – missäs ne nyt olikaan – ja kaikki pitää järjestää oikeisiin luokkiin oikeina päivinä, jotta kurssit voivat alkaa. On ruuhkia, on rappusia ja ennen kaikkea on kopiokoneen paperitukoksia ja tulostin, joka on offline-tilassa.
Ei-digitaalinen valmistelutyö on matalan tason suorittavaa työtä. Työ pitää tehdä joka jakson päätteeksi eikä se vaadi soveltavaa osaamista. Kuitenkin käytän vuodessa ainakin työviikon verran tunteja tähän työhön. Näin matalan tason rutiinityöstä maksetaan periaatteessa korkeakoulutetun ihmisen palkkaa, mutta käytännössä kopiokoneen kanssa painiminen on pois aidosti tärkeiltä asioilta: opetuksen pedagogisesta suunnittelusta ja oppilaiden sekä kollegoiden kohtaamisesta.
Tätä kaikkea pidetään normaalina ja normaalia ei huomaa. Opettajat ovat tottuneet monistamaan ja kantamaan vihkoja. Ei-digitaalinen valmistelutyö on tylsä mutta hyväksytty tosiasia, jota ei oikeastaan edes huomaa arjessa – se vain kiristää hermoja, syö välitunteja ja aiheuttaa myöhästymisiä.
