Miltä näyttää arviointi 2040-luvulla? On vaikea ennustaa edes sitä, miltä maailma tai koulu näyttää näin pitkällä tulevaisuudessa, mutta asian pohtiminen on mielenkiintoista puuhaa nuorelle opettajalle, joka tulee opettamaan vielä vuosisadan puolivälissä. Kehittyneen tekoälyn keksiminen luultavasti mullistaa nämä pohdinnat, mutta tällä hetkellä näen kaksi erilaista kehityspolkua tulevaisuuden arvioinnille.
Ensimmäisessä kehityspolussa ollaan täällä Suomessa jo pitkällä. Varsinkin Pekka Peura kehittää yksilöllisen oppimisen malleja, joiden arviointitavat ovat hyvin järkeenkäypiä. Käänteisessä oppimisessa ja yksilöllisissä oppimisen poluilla painotetaan sitä, että oppiminen on opiskelijan omaa omaisuutta. Opiskelijalle opetetaan monipuolisia itse- ja vertaisarvioinnin taitoja ja samalla tuetaan hänen kasvuaan ihmisenä.
Yksilöllisen oppimisen mallien edut ovat mielestäni siinä, että ne vähentävät koulussa tapahtuvaa teeskentelevää oppimista. Kun vastuu oppimisesta siirretään kokonaan opiskelijalle, hän joko opiskelee tai ei opiskele. Vaihtoehtoa lojua luennot läpi ja läpäistä loppukoe yhden illan lukemisella ei enää ole. Oppimisen tavoitteista ei silti luovuta, päinvastoin, kuten Pekka Peura kirjoittaa:
Ei enää ikin
Ehkä välillä ei jaksaisi keskittyä. Varsinkin kun ne on iltapäivä tunteja, mielummin olisi vaikka 8.15-11.
Aiheen muistaa paremmin.
Helppo keskittyy seuraavaa aiheesee
Asioita voi käsitellä enemmän.
Oppii paremmin ja ehtii rauhoittua.
Oppii enemmän ja pystyy paneutumaan paremmin tiettyyn aiheeseen.
“Oppimisjakson päätteeksi pidetään koe, jonka opettaja tarkistaa ja arvioi. Tai ei sittenkään! Sillä on olemassa parempiakin vaihtoehtoja perinteisen kokeen tilalle, jotka vähentävät opettajan työkuormaa ja lisäävät oppilaiden oppimiseen ohjaavaa työkuormaa. Moni opettaja valittaa, kuinka paljon he ahkeroivat kotonaan lukiessaan oppilaiden koevastauksia ja kirjoittaessaan palautetta, joita oppilaat eivät sitten kuitenkaan tule hakemaan tai hyödynnä täysimääräisesti oman oppimisensa tukena.
Tässä on työnjako ymmärretty täysin väärin. Sekä unohdettu se, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa, ei vaihtamalla kirjoitettuja viestejä paperilla. Kukaan ei voi oppia toisen puolesta, vaan oppijan on itse tehtävä se työ. Riippumatta siitä, miten paljon opettaja hikoilee ja ahertaa kotonaan, työ ei automaattisesti siirry oppilaiden henkisen pääoman kasvuksi.”
“Saa paljon aikaan”
“On kivaa kun ei ole paljoa kirjoja mukana”
Yllä olevan kanssa on helppo olla samaa mieltä ja uskon, että näillä menetelmillä päästään tarkempaan arviointiin kuin nykyään. Kuitenkin ongelma, mitä yksilöllisillä oppimisen poluilla on lähdetty ratkaisemaan, on yhä koulun ongelma – miten opettaa tehokkaasti oppiaineen sisältöä sekä siihen liittyviä taitoja että ratkaista arviointi oikeudenmukaisesti. Jään miettimään, ymmärretäänkö koulun rooli tulevaisuudessa vieläkin laajemmin?
En olisi yllättynyt, jos 2040-luvulla koulu olisi paikka, jonne opiskelijat tulisivat tekemään omia projektejaan ja tarvittaessa kysyisivät apua eri alojen asiantuntijoilta. Teoriaa ja taitoja tarvittaisiin toki yhä, mutta olisikohan tavoitteet jo numeroita ja ylioppilaskirjoituksia pidemmällä – ideoiden rakentamisessa ja maailmaan vaikuttamisessa?
Tässä toisessa kehityspolussa kurssien numeroita ei välttämättä tarvittaisi, vaan seuraavia etenemismahdollisuuksia haettaisiin edellisten projektien lopputuloksilla. Koulun käyminen voisi olla eräänlaisen portfolion keräämistä, joka voisi tuoda esille henkilön osaamista laajemmin ja konkreettisemmin kuin oikeudenmukaisinkaan numeroarviointi. Jos samalla nähtäisiin laajan sivistyksen arvo ja painotettaisiin projektien laatua yli niiden määrän, koulusta voisi tulla maaginen paikka.
Näen nämä molemmat tulevaisuudet omissa oppilaissani, joilla on aito halu oppia, mutta myös suuret paineet onnistua. Reiluinkin arviointijärjestelmä tuntuu keskeyttävän oppimisen ja aiheuttavan tarpeetonta stressiä. Olemme yhteiskuntana ehkä jo niin viisas ja vauras, että voisimme alkaa luopumaan pakoista ja keinotekoisista palkkioista, kuten numeroista.
Toisaalta muutos on hidasta ja tapahtuu pienin askelin – on siis syytä iloita jokaisesta askeleesta oikeaan suuntaan. Ehkäpä yksilöllisen oppimisen mallit kehittyvät tulevilla vuosikymmenillä siten, että niiden viimeinen askel, numeron antaminen, vain unohdetaan tarpeettomana?
Teksti: Jere Linnanen
Kuva: Metropolis (1927)
Lisälukemista:
Opetuksen tulevaisuus -blogi: maot.fi
Dare to learn 2030 – Oppimisen tulevaisuuksissa
