Ylioppilaan itsenäisyyspäivän puhe

Arvoisat uudet ylioppilaat ja muu juhlaväki

Minulla on valtavan suuri tarve käyttää tämä puheenvuoro hyvin. Haluaisin muutaman minuutin aikana herättää kaikissa teissä tuoreita näkökulmia ja saada teidät kyseenalaistamaan vanhoja ajatusmallejanne. Haluaisin tehdä teistä kaikista vähän entistä kiltimpiä. Kuitenkin, kun aloin pohtimaan aiheita, joista haluaisin puhua itsenäisyys- ja ylioppilasjuhlassa, mielessäni pyöri paljon aika kriittisiä näkökulmia. Lisäksi yleinen näkemys on, että juhlapuheessa pitäisi keskittyä kauniisiin asioihin ja kiitoksiin, eikä roikkua ikävissä ja hankalissa asioissa. En kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että pääsisin puhumaan näin isolle ihmisjoukolle, enkä ollenkaan yrittäisi ottaa kantaa asioihin, jotka ovat suuria, tärkeitä ja ajankohtaisia. Sitä paitsi kenellä muulla on suurempi oikeus esittää kritiikkiä juhlapuheessaan kuin vastavalmistuneella uudella ylioppilaalla, joka on koko kouluaikansa kuullut toisteltavan, että meidän sukupolvemme ratkaistavaksi jää iso joukko erilaisia ongelmia?

Tänään vietettävän ylioppilasjuhlan jälkeen aivan pian vietetään jälleen Suomen itsenäisyyspäivää. Kyseessä on arvokas juhlapäivä, jota kuuluu viettää hillitysti ja esivanhempien ponnistuksia kunnioittaen. Eikä minunkaan tarkoituksenani ole vetää mattoa aiempien sukupolvien jalkojen alta, vaan arvostan aidosti heidän ponnistuksiaan meidän yhteisen hyvämme eteen. Seuraava huomio saa suuttumukseni kuitenkin heräämään. Ihmisjoukko, jota tämä “yhteinen hyvä” koskettaa, ei vielä tänäkään päivänä ole tarpeeksi laaja, eikä tätä joukkoa yritetä laajentaa tarpeeksi tehokkaasti. Tämä kuluva syksy sisältää aivan liian monta esimerkkiä tilanteista, joissa muiden ihmisten ja ihmisryhmien oikeuksia hyvään elämään ei edistetä tarpeeksi. 

Lokakuussa hallitus antoi esityksen uudesta translaista. Vielä toistaiseksi voimassa oleva translaki loukkaa sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten perusoikeuksia, ihmisoikeuksia ja itsemääräämisoikeutta. Erittäin räikeä esimerkki on vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä. Hallituksen uusi lakiesitys jättää valitettavasti edelleen paljon toivomisen varaan, ja se on puutteellinen erityisesti lasten oikeuksien osalta. Lakiesitys jättää sateenkaarinuoret huomioimatta, vaikka tiedetään, että lasten kokema sukupuoliristiriita heikentää heidän hyvinvointiaan ja altistaa heidät syrjinnälle. Sateenkaarinuoret ansaitsevat turvallisen ja onnellisen lapsuuden, ja heidät täytyy huomioida päätöksenteossa. 

Ehkä tuorein suuren mediahuomion saanut ilmiö on ollut saamelaiskäräjälain ympärillä käytävä keskustelu. Käytän sanaa “keskustelu”, vaikka suuri osa saamelaisten saamista viesteistä on vihapuhetta, jota ei mitenkään voi luokitella keskusteluksi. Vihapuhe ja alkuperäiskansan itsemääräämisoikeuteen puuttuminen ovat vain viimeisimmät esimerkit epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jota saamelaiset ovat joutuneet jo pitkään kokemaan. Alkuperäiskansan syrjimistä ei oikeuta mikään.

Viimeisenä esimerkkinä mainitsen sodan Ukrainassa. En kerro tapahtumista taistelujen keskellä, mutta olen päässyt seuraamaan läheltä Lopella tapahtuvaa avustustoimintaa, jolla Ukrainasta lähteneitä pyritään auttamaan. Seurakunnan tilossa toimii edelleen huone, johon on lahjoitettu talvivaatteita, hygieniatarvikkeita, leluja ja paljon muuta. Ovella ei pidetä kirjaa, kuka hakee mitä, kuinka paljon tai kenelle. Viereisessä huoneessa toimii kokoontumistila, jossa keskusteluissa sekoittuu  ukrainaa, venäjää, suomea ja englantia. Suomeen saapuneet saavat apua monenlaisiin kohtaamiinsa haasteisiin, kuten töiden tai asunnon löytämiseen tai pankeissa ja virastoissa asioimiseen. Kokoontumistilasta käsin ei pysty pelastamaan koko kansan itsenäisyyttä, mutta isyyslomalta Ukrainaan palaavan ihmisen mukana voi lähettää makuupusseja ja kiristyssiteitä, ja äitiä ja lasta voi sillä välin auttaa selviämään. 

Niin yhden ihmisen kuin kokonaisen kansankaan itsenäisyys ei koskaan ole yhden ihmisen käsissä, vaan se kumpuaa yhteisöstä ja toisten auttamisesta. Meistä kenestäkään ei tule itsenäistä omin voimin, eikä kukaan ansaitse jäädä yrittämään yksin.

Meidän tänään valmistuvien ylioppilaiden itsenäistyminen on vielä kesken, mutta tähän mennessä meitä on ollut tukemassa suuri joukko ihmisiä: opettajat, koko koulun muu henkilökunta, perheenjäsenet, ystävät ja kaikki rakkaat läheiset. 

Kiitos teille.

Aura Hynynen
syksyn 2022 ylioppilas

Edellinen artikkeli
Vierailu Helsingin käräjäoikeudessa
Seuraava artikkeli
Maykin opettajat maailmalla
Ei tuloksia.