Arvoisa juhlaväki, rakkaat ylioppilaat ja opettajat,
mietin kauan, mitä tänään tässä seisoessani sanoisin. Mitä arvokasta sanottavaa minulla voisi mahdollisesti olla teille? Teille, jotka olette kokeneet suurimman osan kuluneesta vuodesta eri tavoin, erillään muista ja maailmasta.
Pandemia on jättänyt jälkeensä kiusallisen vähän yhteisiä asioita ja tapahtumia, joita muistella ja joista kertoa. Tämä vuoden kokoinen tyhjiö elämässämme on tukahduttanut keskusteluita, riuduttanut ystävyyssuhteita ja riistänyt meiltä kaikilta merkittäviä kokemuksia. Ensimmäisiä lukiovuosia muistellessani tuntuu lähes, kuin ne olisi kokenut joku muu, sillä niin paljon kaikki on muuttunut – mutta samalla tuntuu, että ympyrä olisi sulkeutunut.
Kaksi vuotta sitten muistan istuneeni väkijoukon keskellä ja katsoneeni, kuinka valmistuneet opiskelijat seisoivat rivissä tällä samaisella lavalla. Ihmiset kättelivät, halasivat ja lähtivät koteihinsa juhlimaan sukulaisten kanssa. Ajattelin silloin: “Kahden vuoden päästä seison tuossa ja muistelen, miten pitkä matka siihen oli.” Tässä sitä nyt ollaan, ja tuntuu kuin vuosikymmen olisi vierähtänyt.
Täytyy myöntää, että tuo subjektiivinen vuosikymmeneni oli hankaluuksien ja stressin lisäksi myös täynnä valtavan tärkeitä oivalluksia ja kokemuksia. Kuten myös varmasti monet vuosikurssilaisistani, olen saanut tältä koululta paljon enemmän kuin vain ylioppilastodistuksen.
Lukion aikana olemme kasvaneet ihmisinä ja oppineet luottamaan itseemme ja osaamiseemme. Täällä olen oppinut tekemään niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeilta. Olen oppinut näkemään vaikeudet haasteina, jotka voi voittaa, mutta myös sen, että omat taistelut tulee valita tarkoin. Ehkä arvokkain oppi, mitä tältä ihanalta yhteisöltä olen saanut, on se, ettei virheitä pidä pelätä. Ne ovat vain yrittämisen välttämätön sivutuote, joka johtaa oppimiseen ja oivalluksiin. Näiden oppien ansiosta seison tänään edessänne, sillä kaksi vuotta sitten en takuulla olisi suostunut puhumaan suurelle yleisölle.