Uusi opetussuunnitelma vaatii, muiden asioiden ohella, opettajaa eriyttämään opetusta entistä enemmän. Ideana olisi, että jokainen oppilas voisi opiskella asioita omalla tasollaan ilman että osa porukasta putoaa kelkasta ja osa taas tylsistyy. Ajatus on kaunis, mutta haastaa perinteisen käsityksen opettajajohtoisesta opetuksesta. Miten opetuksen eriyttämisen voisi järjestää käytännöllisesti siten, ettei se vaatisi opettajalta mahdottoman paljon aikaa?
Tätä kysymystä pohdimme tutoropettajien kanssa viime vuoden koulutustapaamisissa ja lounaskeskusteluissa. Tulimme siihen lopputulokseen, että oikeastaan eriyttämistä on kahta sorttia – tunnilla tapahtuvaa pienempää eriyttämistä ja kurssin puitteissa tapahtuvaa laajempaa eriyttämistä. Yhteistä molemmilla on se, että ne olisi hyvä suunnitella etukäteen siinä vaiheessa, kun tunteja ja kursseja muutenkin suunnittelee.
Pienempi tunnilla tapahtuva eriyttäminen on luultavasti monelle opettajalle jo ennalta tuttua hommaa. Kärjistäen kyse on siitä, että kun etevät oppilaat saavat tehtävänsä tehtyä, heille annetaan lisää tehtäviä. Tunnilla eriyttämisessä olisi kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että nämä lisätehtävät olisivat haastavampia ja soveltamista vaativia, jotta etevät oppilaat eivät kyllästyisi.
Usein tunnin eriyttävä tehtävä voi olla joku haastavampi artikkeli tai uutinen, jota opettaja on itse käyttänyt suunnitellessaan oppituntia, mutta minkä hän on ajatellut olevan liian vaikea koko ryhmälle. Jos opettajalla on laajempi resurssipankki, josta hän valmistelee tuntinsa, tätä on hyvä käyttää ylöspäin eriyttämisessä. Kun perustehtävät on tehty – ehkä jo kotiläksynä – etevät oppilaat pääsevät ns. opettajan tasolle lukemaan ja keskustelemaan heille haastavista käsitteistä ja teemoista.
